Ankea harmaus ei ehkä lopu enää koskaan. Alan olla lähes vakuuttunut asian tilasta. Onneksi yllättävät ilonaiheet löytyvät mitä kummallisimmista paikoista. Bongasin tänään lähikaupan hyllyltä vanhan kunnon LemonJuice & Glycerine -käsivoiteen. En muista koska olisin viimeksi nähnyt sitä myynnissä, johtuen varmasti noin neljä kertaa vuodessa tapahtuvasta käsienrasvauksestani. Muistan kuitenkin ihan käsittämättömän hihityksen ysiluokalla kun joku oli jättänyt näyttämön taakse pukuhuoneeseen purkin ja keräännyimme kolmen tytön ja yhden kyseenalaisen pojan voimin imppaamaan kaikille nostalgista tuoksua. Onkohan se enemmän sääntö kuin poikkeus, että lapsena kaikkien äideillä oli se purkkiversio kylpyhuoneen kaapissa ja sitä jostain syystä piti aina välillä käydä salaa nuuhkimassa?

Pakkohan se putilo oli siis ostaa. Sinänsä sopiva ajoitus, että heitin juuri eilen edellisen käsirasvani roskikseen kun huomasin levittäessäni sen sisältävän kummallisia kikkareita. Parasta ennen -päiväys oli selkeästi mennyt umpeen. Valitettavasti pakkaus ei ollut enää kierrekantinen purkki vaan nykyaikainen tuubi. Ensimmäinen puristus kirvoitti silti melkein kyyneleet silmiin.

Montako kertaa päivässä kädet onnistuvat imaisemaan annoksen sitruunanostalgiaa? Voiko käsivoide aiheuttaa riippuvuutta?